
Ei näin – Tarkastelussa lasten Pride-ilmiö ja ideologioiden sota
Somessa kohuttiin. Pride-viikolla Helsingin keskustakirjasto Oodissa tulisi olemaan 0-5 vuotiaille lapsille suunnattu satutuokio, jonka pitää Drag Queen Gaylien 2000. Tapahtumaa koskien järjestetään mielenosoitus Oodin ulkopuolella. Sain asiasta viestin, ja satuin olemaan Helsingissä, joten ensimmäinen ajatukseni sukupuolieheyttä kannattavana aktivistina oli liittyä mukaan protestiin. Ajattelin kuitenkin, että vastustamisen sijaan olisi tärkeämpää osallistua itse tapahtumaan ja nähdä sisältä käsin, mitä Drag Queen satutuokiossa tapahtuu.

Oodin yläkerran tunnelma oli lämmin ja iloinen. Pienet lapset temmelsivät ympäri salia, ja aikuiset rupattelivat keskenään. Tila oli somistettu pirteillä sateenkaari-viireillä. Istuin alas pehmustetulle penkille, ja tarkastelin tilannetta. Vanhemmat tuntuivat tavallisilta, lapsistaan välittäviltä aikuisilta. Seassa näytti olevan niin hetero- kuin gay-pariskuntia, yksinhuoltajia sekä mahdollisesti myös kumppanuusvanhempia. Lapset taas ilmaisivat itseään normaalin lapsen tavoin, juosten ja leikkien ennakkoluulottomasti keskenään. Ulkoapäin ei olisi voinut kukaan arvata, että jotakin kiistanalaista tai kohua aiheuttavaa olisi tapahtumassa.
Sitten tilaan asteli pappi virkapuvussaan, sekä muutama muu aktivisti, ja ilmapiirissä heräsi käsinkosketeltava sähkövaraus. Oli selvää, että olin todistamassa merkittävää ideologioiden yhteenottoa, ehkä ensimmäistä laatuaan Suomessa. Nyt huoneeseen astui Gaylien 2000, eli naiselliseksi avaruuspelleksi pukeutunut mies, ja jotakin kuohahti. Tilanne kehittyi nopeasti, ja paikalle ilmestyi usea vartija. Kirjaston työntekijät vaihtoivat huolestuneita katseita keskenään ja vanhemmat tuntuivat pitävän lapsiaan herkemmin silmällä. Drag-artisti pallotteli lasten edessä ja koitti päästä rooliinsa itsevarmasti sisään. Hetkessä pappi sekä hänen seurueensa oli ohjattu ulos. Jälkeenpäin kuulin, että pappi oli henkilökohtaisesti puhunut artistille, ja kyseenalaistanut ymmärtääkö mies mitä hän oikein tekee. Jonkinlainen käsirysä oli kuulemma myös syntynyt, kun paikalla ollut transsukupuolinen ihminen oli lyönyt yhtä aktivisteista. Itse istuin lukusalin toisella puolella, joten en nähnyt vartijoiden takana tapahtuvaa hälinää. Lapset eivät myös näyttäneet huomanneen yhteenottoa, vaan kiinnittivät huomionsa paikalle ilmestyneeseen hauskannäköiseen pörröiseen ja kimaltelevaan olioon. Drag-artisti sai tervetuliais-aplodit ja satutuokio sai alkaa.


Drag-artisti luki kirjaa suomeksi käännettynä, ja luki lapsille, kuinka “ei haittaa vaikka sinulta puuttuisi hampaita”, tai “ei haittaa vaikka olisit pieni, keskikokoinen, iso tai tosi iso”. Kirjan iloinen väritys ja Gaylienin hassutteleva lukutyyli puri niin lapsiin kuin aikuisiinkin, ja kaikki tuntuivat nauttivan esityksestä. Itsekin ajattelin, kuinka mukava olisi ollut, jos minulle pisamanaamaisena ja tavallista pidempänä tyttönä olisi luettu kuvakirjaa, jossa kerrottiin, ettei haittaa olla erilainen. Varmasti jokainen lapsi kaipaa kuulla, että hänet hyväksytään juuri sellaisena kuin hän on.

Vain muutama kohta kirjasta oli selkeästi sateenkaari-teemaisia, kuten kohta, jossa sanottiin, “ei haittaa vaikka sinulla olisi erilaisia äitejä ja erilaisia isiä”. Tosiasia on, että nykypäivän perheet ovat monimuotoisia, ja on tärkeää kasvattaa lapset avarakatseisiksi ja toisia kunnioittavaksi pienestä lähtien.
Miksi siis niin valtava haloo? Mitä pahaa täällä tapahtuu? Sain nähdä toisen puolen tarinaa. Paikalla olevat vanhemmat, kirjaston työntekijät ja varmasti myös naiselliseksi avaruuspelleksi pukeutunut mies kaikki ajattelivat tekevänsä hyvää. Kukapa ei tahtoisi tehdä kaikkensa, jotta seuraava sukupolvi olisi rakkaudellisempi ja reilumpi kaikkia kohtaan. Lapset osaavat olla todella julmia ja erilaisia on helppo kiusata. Ehkä vastauksena on kampanjoida myötätunnon ja yhteisöllisyyden puolesta jo mahdollisimman aikaisin?
Kunpa todellisuus olisikin näin viaton.
Aktivistina olen tottunut tarkastelemaan asioita laaja-alaisesti, ja pitämään monta erilaista yhtälöä yhtä aikaa piirtopöydällä. Minua on aina kiinnostanut löytää valtavirran sijaan purot, pohjavirrat ja lähteet. Pidän työssäni tärkeässä arvossa tutkivan journalistin etiikkaa, ja otan huomioon mahdollisimman monen suunnan edustajia sekä etsin vaiennetut äänet. Näiden löydösten rakentamaa kokonaiskuvaa peilaan omaan sisäiseen moraalikompassiini. Minua kiinnostaa ennen kaikkea totuus, eheys ja ihmisarvo, eikä minulla ole tarvetta myötäillä näkemyksiäni edes aktivisti-kollegoiden tai ystävieni mielipiteiden kanssa.
Valtakulttuuri muokkaa ihmisiä näkemään asiat hyvin mustavalkoisesti, ja niin on kyse myös sateenkaari-ideologian kanssa. Jos seisoo myötätunnon ja tasa-arvon puolella, sinun on ehdottomasti oltava julkisesti osa Pride-yhteisöä. Jos kyseenalaistat sen motiiveja ja todellisia tarkoitusperiä, olet automaattisesti agressiivinen homofobi. Näiden kahden ääripään väliin ei yleisessä mielipidemaailmassa mahdu mitään muuta.
Mutta voimmeko koskaan tuoda julkiseen keskusteluun minkäänlaista nuanssia, jos me aktivistit emme osaa muuta kuin vastustaa? Osaammeko perustella? Osaammeko esittää todistusaineistoa? Osaammeko kuunnella? Osaammeko lähestyä ihmisiä niin, ettemme samantien luo pelkoa ja vastakkainasettelua?
Osaammeko käydä inhimillistä keskustelua heidän kanssa, joiden toimintaa tai arvoja kyseenalaistamme?
Oodin selkkauksen perusteella oli helppo ymmärtää, miksi Pride-yhteisössä on kuva, että liikettä kritisoivat ihmiset ovat vihamielistä ja ahdaskatseista porukkaa. Minulle myös konkretisoitui kuinka vastakkainasettelu itse asiassa vahvistaa uhri-kokemusta. Mitä kiivaammin vähemmistöön kohdistetaan vastustusta, sitä vahvemmin he puolustavat ääntään. Syrjityn vähemmistön luontainen kaipuu tulla enemmistön hyväksymäksi on valtava, ja tämä palo on saanut jokaisen historian ihmisoikeusliikkeen näkyväksi.
Tätä psykologista ilmiötä selkeästi käytetään hyväksi, tuomalla lasten Pride-tapahtumat osaksi seksuaalivähemmistön ihmisoikeuskampanjaa. Mitä hyökkäävämmin asiaa kritisoidaan, sitä enemmän myös ideologia vahvistuu, ja itseasiassa normalisoituu. Pride-liikettä rahoittavat ja ohjailevat tahot tietoisesti ujuttavat sateenkaarenvärisen sateenvarjon alle yhä kyseenalaisempia asioita, jotta seksuaalivähemmistön ääneekkään vastarinnan kautta yhteiskuntaan voidaan ohjelmoida yhä enemmän perusarvoja rikkovia ja moraalittomia ideologioita, kuten lasten seksualisointi.
Vaikka osa Pride-yhteisöstä olisikin puhtaasti ihmisoikeusasialla, minulle on hyvin selvää, että liikettä ohjailee pimeät voimat ja suuret rahat.
Viime vuosina Pride-liike on kasvanut vuosittaisesta kulkueesta päiväksi, viikoksi ja jopa kokonaiseksi kuukaudeksi. Tapahtumia on myös alettu enemmän ja enemmän kohdistamaan lapsiin. Drag Queen satutuokiosta on tullut viimeisen parin vuoden aikana entistä yleisempi näky ympäri maailmaa. Myös lapset ovat alkaneet pukeutumaan Drag Queeneiksi, vaikka Drag-taide on aikaisemmin ollut yksinomaan aikuisia varten suunnattu yöelämän viihde-spektaakkeli, johon on aina kuulunut irstaus ja paheet. Drag Queenit ovat tunnettuja backstagen seksi-seikkailuista ja kovasta alkoholin sekä huumeiden käytöstä. Miksi siis Drag Queeneistä yritetään muovata lasten uusi satuhahmo?
Mitä naisen irvikuvaksi pukeutuneet aikuiset miehet tekevät pikkulasten kanssa?












Ketä palvelee se, että lapset pukeutuvat verkkosukkahousuihin ja provosoivaan meikkiin – lapsia, vai lasten saalistajia?


Olen vahvasti sitä mieltä, että Drag Queen -kulttuuri ja Pride-liike ei kuulu lapsille. Miksi? Koska kaiken keskiössä on seksi ja seksuaalisuus, joka ei kuulu lasten maailmaan.
Oodin satutuokiota ei siis voida tarkastella yksittäisenä tapahtumana ilman laajempaa kontekstia. Vaikka kyseinen drag-artisti olikin pukeutunut yllättävän siveliäästi ja vaikutti ulkopäin naiselta, meidän täytyy pitää mielessä mitä Drag-viihde yleisesti edustaa.
Olisiko prostituutio myös mukava lasten leikki, jos sutenöörit olisivat pukeutuneet menninkäisiksi ja prostituoidut keijuiksi?
Seuraavaksi Gaylien 2000 avasi toisen kirjan, nimeltään Julius on Merenneito. Nyt satutuokion ideologia alkoi paistamaan räikeästi läpi. Enää ei puhuttukaan siitä, kuinka kaikki on tasa-arvoisia ja kuinka ketään ei saa kiusata, vaan sukellettiin dissosiaation ja transsukupuolisuuden maailmaan.


Julius on pieni poika, joka uimahallissa mummonsa kanssa uiskennellessa alkaa haaveilemaan elämästä merenneitona. Kotimatkalla metrossa hän tapaa merenneidoksi pukeutuneita aikuisia, ilmeisesti Drag Queenejä, ja mummolassa hän päättää itse kokeilla pukeutua merenneidoksi.





Mummo ei harmistu, vaikka Julius on lupaa kysymättä laittanut mummon huulipunaa, katkonut mummon saniaisista ja kukista itselleen näyttävän pehkon sekä kietonut verhosta itselleen pyrstön. Sen sijaan mummo palkitsee Juliuksen antamalla hänelle helmikaulakorun ja viemällä hänet merenneitojen paraatiin.


Paraatissa on selkeästi paljon korkokenkiin ja mekkoihin somistautuneita miehiä, Drag Queenejä. Miksi mummo sanoo pienelle pojalle, että hän on samanlainen kuin he? Miksi pikkupoika liittyy seksuaali- ja sukupuolirooleilla leikkivien aikuisten miesten joukkoon? Mitä tapahtuu lapsen todellisuudentajulle ja mielenterveydelle, jos hänelle uskotellaan, että naamiaisleikki voi olla aikuisen ihmisen elämäntehtävä?

Kirjan takakannessa on kuva, jossa Juliuksella on pitkät hiukset ja huulipunaa. Hänestä on tullut tyttö. Tarina istuttaa lapsiin ajatuksen, että näin helppoa se on. Sinusta voi tulla myyttinen hahmo, tyttö tai poika, Drag Queen, alieni, mitä vaan. Rakastava vanhempi, turvallinen mummokin kannustaa tämän fantasian toteuttamisessa.
Tässä minulla menee raja rikki. Tässä menee myös monen gay-ystäväni raja rikki. Kaikki sateenkaari-yhteisön jäsenet eivät suinkaan tue tätä nousevaa trans-trendiä.
Se, että lapsille uskotellaan, että he voivat muuttua pojasta tytöksi tai tytöstä pojaksi ei ole pelkästään valheellista vaan äärimmäisen vaarallista.
Sosiaalisessa mediassa näkyy yhä enemmän #detrans ja #detransition -tägejä, sekä sukupuolenkorjausta katuvien video-lausuntoja, joissa he kuvailevat sukupuolenkorjauksen jälkeistä karmivaa todellisuutta, ja sitä kuinka operaatio ei vastannut ollenkaan heille annettuja odotuksia. He eivät olleet psyykkisesti valmistautuneet siihen tosiasiaan, että vaikka kuinka monta leikkausta he kävisivät läpi, miehestä ei saa koskaan naista, eikä naisesta miestä. He puhuvat siitä, kuinka vastuutonta on, että heidän ympärillään olevat terapeutit ja kirurgit kannustivat heidät peruuttamattomaan päätökseen, joka ei edes loppuen lopuksi kyennyt parantamaan heidän alkuperäistä sisäistä ristiriitaansa.
Osa transition tehneistä kärsii hormonihoidoista seuranneesta skolioosista ja osteoporoosista, pysyvistä leikkauskomplikaatioiden aiheuttamista tulehdustiloista, seksuaalielimien tunnottomuudesta, kyvyttömyydestä harrastaa seksiä, virtsaamisongelmista, jatkuvista lisäleikkauksista sekä pahentuneesta kehohäpeästä.
Osa detransitiossa olevista ihmisistä kuvaa sukupuolenkorjausprosessia seksuaali-lobotomiaksi, kokeelliseksi ja epäeettiseksi lääketieteelliseksi operaatioksi, jonka pitkäaikaisia seurauksia ei ole tutkittu.
Uskovatko ihmiset todella, että Pride-liikkeellä on aidosti jokaisen seksuaalivähemmistöön kuuluvan ihmisen oikeudet sydämellä? Miksi sitten kampanja-materiaaliin ei kuulu tietoa detransitiosta? Miksi puhujiksi ei päästetä sukupuolenkorjauksen tehneitä transsukupuolisia, jotka katuvat operaatiota ja ovat nyt hormoonihoitoja ja leikkauksia vastaan? Jos Pride on ihmisoikeusliike, miksi heidän agendassaan ei ole trans-identifioituvien kehollinen koskemattomuus sekä vaaralliset sukupuolenkorjausmenetelmät? Miksi interseksuaalien pakollisia sukuelinleikkauksia vastaan kampanjoidaan, mutta ei tunnusteta, että vastaavat leikkaukset ovat yhtä vaarallisia myös niitä vapaaehtoisesti havitteleville ihmisille. Miksi sen sijaan yhä nuorempia lapsia kannustetaan sukupuolenkorjaukseen, vaikkei se ole eikä ikinä tule olemaan mahdollista?
Lopuksi tahdon kysyä perustavanlaatuisia kysymyksiä trans-ideologiasta. Jos sukupuoli ei ole sidoksissa kehon luontaisiin ja synnynnäisiin sukuelimiin, miksi trans-identifioituvan täytyy muokata niitä? Jos miehyys ja naiseus ei ole kaksijakoinen biologinen todellisuus, vaan sisäinen identiteetti, mitä merkitystä on ulkokuorella? Jos trans-ideologia hylkii sukupuolikonservatiivista yhteiskuntaa, miksi trans-identifioituvat tahtovat pitää kiinni nais- ja mies-käsitteistä? Ja jos trans-ideologian mukaan naisen ja miehen stereotypiat ovat olemukseltaan epä-inklusiivisiä ja syrjiviä, miksi sitten trans-miehet imitoivat tyypillistä miehellistä ulkomuotoa ja pukeutumista, ja trans-naiset imitoivat tyypillistä naisellista ulkomuotoa ja pukeutumista?
Emmekö voi vaan opettaa lapsille, että on olemassa feminiinisiä miehiä ja maskuliinisia naisia, ja heittää tämä täysin ristiriitainen ja luonnoton trans-ideologia roskakoriin?
Miksi kukaan tahtoisi tahallaan jakaa epätieteellistä sukupuoli-ideologiaa lapsille? Takana on kolme aikamme ideologista myrkkyä: medikalisaatio, eugeniikka ja transhumanismi. Näistä kirjoitan lisää myöhemmin.
Jos tahdot olla mukana kampanjoimassa sukupuolieheyden ja kehollisen koskemattomuuden puolesta, voit tulostaa alla olevan kaksipuolisen flaijerin, ja jakaa niitä paikallisiin nuorisokeskuksiin, kouluihin, koulupsykologeille, transpoliklinikoille sekä kirjastojen ilmoitustauluille. Meidän on osallistuttava keskusteluun myötätunnosta käsin, eikä ketään torjumalla. Sukupuoliristiriidasta kärsivät nuoret ja aikuiset tarvitsevat valtavasti rakkautta ja turvaa, eivät nöyryytystä, valheita tai vaarallisia leikkauksia.


Mikäli sinua kiinnostaa lukea detransitiosta lisää, tutustu seuraavaan aineistoon:
https://hormonehangover.substack.com
https://somenuanceplease.substack.com

